Haluan kiittää Herraa ja kiittää kaikkia ketkä olette puolestani rukoilleet.
Vuonna 2012 marraskuun kuudestoista päivä, putosin elämässäni pohjalle. Sain kokea miltä tuntuu, kun ihminen polttaa itsensä loppuun ja tulee ns. oman tiensä päähän. Siitä päivästä oma sisäinen taisteluni alkoi kohti valoa.
Olen 38-vuotias nainen, kasvanut kristityssä perheessä ja puolestani on paljon rukoiltu. Joskus jo kaksikymmentä vuotiaana tiedostin, että jotakin suurempaa on olemassa ja paljon elämässäni turvasin rukouksen voimaan. Silti maailma vei mennessänsä, koin että rukouksiani ei kuultu ja välillä ehkä kapinoinkin Jumalaa kohtaan. Silti koin jollain tapaa, että minusta pidetään myös huolta ja on parempi rukoilla, kuin jättää rukoilematta. Ajauduin kuitenkin tilanteisiin, missä oma jaksamiseni oli koetuksella. Kävin läpi parisuhdeväkivallan, seurustelusuhteen alkoholisoituneen miehen kanssa, kolarin jne. Koin, että selvisin kaikista voittajana, enkä tiennyt että jonain päivänä joutuisin kohtaamaan menneisyyteni ja pelkoni.
Viime vuosi oli raskas, opiskelut pyörivät työni ohessa, jouduin opiskeluideni puitteissa kohtaamaan myös pelkotilojani, kuoleman kohtaamisen ja sairaudet. Ja samaan aikaan omassa työpaikassani todettiin sisäilmaongelmia, ja en pystynyt terveyteni vuoksi työssäni enää työskentelemään. Jouduin tilanteeseen, jossa jouduin pakon sanelemana toimimaan vastoin omaa ammattimoraaliani ja koin, että menetin jotakin, mikä minulle oli tosi tärkeää. Tulin tieni päähän, jaloista lähti voimat, romahdin ja ainut asia mitä pystyin tekemään oli enää itkemään. En todella tiennyt, mitä minulle tapahtuu. En jaksanut enää mitään, ruoka ei maistunut, väsytti mutta uni ei tullut, pelotti ja elämästä katosi värit, ahdisti ja tuntui kun olisin oman kehoni vanki. Se mikä ennen oli tuottanut mielihyvää, ei tuntunut enää miltään. Päässä pyöri vaan ikäviä asioita ja maailma tuntui pelottavalta paikalta. Pelotti, että jos oloni ei parane, jaksanko enää taistella?
Lääkäri totesi, että olen tullut tieni päähän ja tästä ei nousta hetkessä. Masennuslääkkeiden kokeilu työnsi minut vielä enemmän pohjaan, oksensin, ahdisti, pyörrytti ja verenpaineet heittelivät. Sanoin lääkärilleni, että lääkkeitä en syö, koska ne pahentavat oloani. Sisimmässäni päätin, että tästä noustaan. Nyt olen pohjalla, en jaksa rukoilla, mutta onneksi minulla on ihmisiä ketkä jaksavat. Ensimmäisinä päivinä en jaksanut kuin käydä kävelyllä. Pakotin itseni syömään, vaikka ruoka kuvotti. Painoni tipahti ensimmäisten kahden päivän aikana kuusi kiloa. Itkin paljon ja luin ahdistuksessani Sanaa. Alleviivasin jakeita, mitkä liittyivät terveyteen ja ahdistukseen. Rukoilin, rukoilin ja rukoilin. Laitoin rukouspyyntöjä tv7 -ohjelmiin. Lopulta päätin, että nyt on se hetki milloin minun on mentävä tilaisuuksiin, missä esirukoukset kantavat ja muut rukoilevat puolestani. Muistan kun istuin Jalovaaran tilaisuuksissa takarivissä ja itkin. Huusin Jumalan puoleen, että auta! En pysty, enkä kykene nyt yksin selviämään. Ympärilläni oli tarvittaessa aina läheiseni ja silti tuntui, kun olisin yksin. Koska olotilani oli niin ikävä. Ymmärsin, että Jumala auttaa, mutta minun käytössäni on kytkin. Se toimii, kun uskon ja rukoilen ja pyydän voimaa. Mutta minun on mentävä itse eteenpäin, Jumala ei tee siirtoja puolestani. Hän antaa vain ne käsivarret jotka kantavat. Minun on luettava sanaa, kiitettävä ja ylistettävä ja uskottava. Syötävä kunnolla, liikuttava luonnossa ja puhuttava ihmisille, ketkä ymmärtävät. Aloitin sielunhoitoterapian ja psykoterapian, missä oli käytävä läpi menneisyys. Se mikä oli jättänyt sisimpääni ne pahimmat haavat. Kävin paljon tilaisuuksissa missä pyhä henki toimi ja oli läsnä, laitoin paljon rukouspyyntöjä, myös nettirukoilijoihin. Ne kannattelivat ja antoivat ilon pirskahduksia synkkiin päiviini. Kohdallani tämä kaikki vaati myös itsepäisyyttä, se vaati tukeutumista myös toisten uskoon, tukeutumista terapiaan ja monen monta rukousta ja kipeiden asioiden käsittelyä. Huonoina päivinä, kun en jaksanut edes uskoa, soitin ystävilleni ketkä olivat käyneet saman läpi, he loivat minuun taas uskoa. Kävin Healing Roomissa, missä Jumala puhui, että olen myrskynsilmässä. Mutta hyvää on se, että pyörremyrskyn sisällä on vettä ja vesi on elävää. Minusta pidetään huolta. Se lohdutti! Mutta kun sielu on rikki ja sydän haavoilla, myös toinen puoli on silloin valppaana. Sain kokea myös itse tämän, toinen puoli hoki, että luovuta ja taivaan isä piti minusta tiukasti kiinni.
Kun vihdoin pääsin Jalovaaran tilaisuuteen uudestaan ja hän rukoili puolestani, vapauduin ahdistuksesta. Pelot olivat tämänkin jälkeen silti läsnä elämässäni. Loppuun palaminen sai aikaan trauman, joka nousi pelkojen kautta esiin. Se nosti esiin tuntemuksia väkivaltaisesta parisuhteestani. Mutta itsepäisyyteni ajoi minua taas eteenpäin, etsimään syitä ja seuraamuksia, tajuamaan millainen olin ja millainen en enää halua olla. Huomasin terapiassa, että kun muutan ajattelutapaani, se auttaa jaksamaan. Kun kohtaan pelkoni, ne menettävät voimaansa. Usko taas auttoi luottamaan, että minäkin voin selvitä. Samoin se antoi voimaa kohdata ne pelkoni. Ja ymmärryksen huomata, mistä tämä kaikki johtui.
Kahden kuukauden päästä romahduksesta palasin töihin, uuteen työpaikkaan. Vierelläni kulkivat terapia ja sielunhoitoterapia. Ne auttoivat minua pääsemään töihin, kuormittamatta itseäni liikaa. Unet olivat silti sekaisin ja joka aamu heittäydyin Jeesuksen käsivarsille, että hän kannattelisi, koska itse en jaksanut. Luotin siihen, että jos itse taas käytän sitä kytkintä, menen pelkojani päin, uskon että sana on totta ja se toimii myös kohdallani ja kirjoitettu on, että Jeesuksen veren nimellä on valtava voima. Minusta pidetään huolta, synkätkin päivät saavat kultaiset reunat ja tästäkin selvitään voittajana. Näin pääsin taas takaisin työelämään.
Yhtenä yönä Jumala näytti unen, missä tornadot pyörivät kotini ympärillä. Ne kiersivät kotini taakse ja räjähtivät taivaalle auringon värisiksi paloiksi. Tämän unen näin juuri ennen Andres Bisonnin tapahtumaa Tampereella, siellä Jumala kosketti. Se täytti Pyhällä Hengellä ja vapautti unettomuudesta ja masennuksen syövereistä. Tajusin, että on ihmisiä ketkä Jumala parantaa heti. Mutta joskus parantuminen voi tapahtua pikku hiljaa. Tuli kevät ja kesä, aurinkoiset päivät loivat toivoa tulevasta. Sain ajettua ajokortin kakkosvaiheen, mikä alkuvuodesta tuntui mahdottomalta ajatukselta. Vaihdoin työpaikkaani uuteen haastavampaan työhön. Jatkoin opiskeluitani taas tauon jälkeen. Olen saanut takaisin ilon tehdä työtäni. Arvomaailmani on muuttunut, minä olen muuttunut, nyt minä ja uskoni olemme etusijalla. Kiitän joka päivästä Jumalaa, aloitan aamun rukouksin ja päivän päätteeksi tuon huoleni Jumalalle.
Olen ollut varovainen sanoessani, että olen nyt terve. Eilen tapahtui kuitenkin jotakin rukouksessani; minulle näytettiin kaikki heidät ”filminauhassa”, ketkä ovat rukoilleet tämän vuoden aikana puolestani, teitä oli paljon. Itkin onnen ja kiitoksen kyyneleitä. Nyt on aika kiittää!!! Haluan tämän kautta vain sanoa, että joskus jos tilanne tuntuu toivottomalta, se ei ole sitä Taivaan Isälle! Älä luovuta, jos et jaksa rukoilla, sinullekin on olemassa jossakin kädet, jotka rukoilevat myös sinun puolestasi! Kiitos, että olet muistanut minua, ne rukoukset on kuultu. Kiitos Jeesus! <3 terveisin.
Nainen-:)